Sitran johtaja Antti Kivelä nosti reilu viikko sitten taas esille terveydenhuollon keskittämisen ja sen auvoisuuden (HS sunnuntaidebatti 20.3.). Kivelän mukaan terveydenhuollon keskittäminen valtakunnalliselle toimijalle ja valtionosuuksien ohjaaminen sille takaisi kaikille suomalaisille työterveyshuollon tasoiset palvelut. Kunnista tulisi vain palvelujen tilaajia. Tuottajina skenaariossa lienevät kansainväliset terveyspalveluja tuottavat konsernit, vaikka sitä ei sanotakaan ääneen.
Täysin toista mieltä ovat Kouvolan johtava ylilääkäri Kati Myllymäki ja Kuntaliiton sosiaali- ja terveysasioiden johtaja Jussi Merikallio. Heidän mielestään keskittäminen ei ratkaise terveydenhuollon uudistamista (HS mielipide 27.3.) ja Kivelän väitteet kansallisen mallin kustannustehokkuudesta ovat perusteettomia. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että vakuutus- tai rahastopohjaiset ratkaisut ovat merkittävästi kalliimpia kuin verorahoitteiset ja hajautetut ratkaisut. Myllymäen ja Merikallion mukaan kansallisesti keskitetty järjestelmä olisi riippuvainen markkinoiden kyvystä vastata tarpeisiin. Niitä markkinoitahan meillä ei pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta ole.
Jaan Myllymäen ja Merikallion näkemykset siitä, että kansallisesti keskitetty malli irrottaisi terveyspalvelut peruspalvelujen kokonaisuudesta. Sitä kautta hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen vaarantuisi. Unohtuiko Kivelältä, että kansallisena tavoitteena on jo vuosia ollut painopisteen siirtäminen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen? Viimeksi näin linjattiin sosiaali- ja terveysministeriön strategiassa ”Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020”.
Kaikilta kolmelta unohtuu kuitenkin yksi oleellinen asia: terveydenhuoltoa ei voi kehittää irrallaan sosiaalipalveluista. Ihmisten elämän ja palvelutarpeiden kannalta sosiaali- ja terveydenhuolto muodostavat kokonaisuuden. Keskitetty kansallinen terveyspalvelujen järjestäminen irrottaisi lopullisesti ja täydellisesti sosiaali- ja terveyspalvelut toisistaan. Se ei palvele ihmisten etua eikä säästä kustannuksia, päinvastoin. Jo tällä perusteella kansallisen terveysrahastomallin voi unohtaa. Vai onko Kivelän ja hänen ajamansa mallin puolustajien tarkoitus ajaakin sosiaalipalvelut alas? Niillehän ei mallissa ole ajateltu enää valtionosuuksien kuuluvan lainkaan. Jäisivätkö siis päivähoito, vanhustenpalvelut, päihdepalvelut ja sosiaalityö kokonaan ilman resursseja?
Julkisen ja kunnallisen palvelujärjestelmän puolustajat leimataan helposti aikansa eläneen kannattajiksi. Kiveläkin toteaa, että kunnallinen terveydenhuolto on tullut tiensä päähän. Ihmisten palvelun, hoidon ja hoivan tarpeisiin hänen heittonsa eivät vastaa sosiaalisesti kestävällä tavalla.
Tähän loppuun pieni mainospala: 12.4. julkistetaan Sosiaalibarometri, jossa on kysytty sosiaali- ja terveysjohtajien näkemyksiä palvelujen erilaisista järjestämistavoista. He niiden ratkaisujen kanssa joutuvat elämään, joten heitä kannattaisi ehdottomasti kuunnella.
